lauantai 11. kesäkuuta 2016

Nothing else matters.

Huomenna 12.6.2016 tulee kuluneeksi tasan kuusi vuotta kun sanoin "Tahdon" Merimaskun kirkossa miehelleni.

Pian 9 vuotta yhdessäeloa takana, joista siis huomenna 6 vuotta olen ollut Rva Nordlund.

9 vuoteen on luonnollisesti mahtunut paljon tapahtumia. Jokainen, niin hyvä kuin huono hetki on muokannut meitä ja jokainen yhdessä koettu tapahtuma on hitsannut meitä tiukemmin yhteen. 
Elän avioliitossa, siis juuri sellaisessa liitossa, minkälaiseksi hyvän ja luotettavan avioliiton olen aina kuvitellut.

Meillä on kaksi lasta, kaksi ihanaa poikaa ja kissa. 
Narttukissa on kaikesta samaa mieltä kanssani :) Ylläpidämme kissan kanssa naisenergiaa talossa, joka sopivasti tasapainottaa sitä bensan ja moottoriöljyn tuoksua, joka leijailee kaikkien kolmen miehen haalareissa. Tai pitäisi varmaan todeta niinkuin 6 -vuotias poikani:
"Kakstahtibensa haisee kesältä" :)

Olen löytänyt vierelleni tasavertaisen kumppanin, miehen, joka arvostaa, kunnioittaa ja kannustaa minua. Mieheni on ollut poikaystäväni, avopuolisoni, nyt aviomieheni ja lapsieni isä.
Tasavertaisella kumppanilla tarkoitan sitä, että arjen kiireiden keskellä molempien ajatukset on kuitenkin läsnä kohteliaisuuksissa, auttamisessa, tukemisessa, kannustamisessa ja lojaalissa arjessa. 

Kukaan ihminen ei selviä elämästä kolhuitta, mutta jos vierellä on puoliso, kenen kanssa jakaa kolhut ja sitoo murheenhaavat umpeen, elämä on huomattavasti helpompaa.  

Rakkaus ei siis elämääni kävellyt. Se saapui pyörätuolilla.

Tunteitaan voi muuttaa väkisin, ajatuksiaan voi siirtää, mutta se, kehen kukakin rakastuu tapahtuu fysiologisesti. 

Niin siinä siis kävi. 

Mieheni on liikuntarajoitteinen ja käyttää täysin halvaantuneiden jalkojensa vuoksi pyörätuolia. Mieheni on ollut 13 vuotta vammautuneena onnettomuuden vuoksi. 

En siis koskaan ole nähnyt mieheni kävelevän, enkä sitä koskaan tule näkemään.
Tämän ajatuksen kanssa eläminen oli aluksi hyvin hankalaa, mutta siihen tottui kuitenkin hyvin nopeasti. Jopa niin nopeasti, että välillä asiakkaani jotka tapaavat mieheni ensimmäistä kertaa ovat hieman hämillään, että mieheni on pyörätuolissa.

Ensimmäinen seurusteluvuosi oli silkkaa opettelua, sitä en kiistä. Opettelua elämään miehen ja pyörätuolin kanssa. Kaikki kuitenkin meni eteenpäin suhteellisen kivuttomasti ja pian sitä huomasi elävänsä elämää, johon moni vain ihmetellen totesi "nostavansa minulle hattua, kun olen ottanut miehen joka on pyörätuolissa."

Mutta mitäs tänä päivänä?

Ei enää nosteta hattua. Nykyään kuulen usein, kuinka onnellisia me olemme, kuinka ihanat lapset meillä on, kuinka ihana mies minulla on. Monet ystäväni ovat jopa sanoneet, että jos joskus itsekkin löytäisi noin tasavertaisen kumppanin vierelleen, kuin itse olen löytänyt.

Rajoitteet ovat omassa päässä. 
Niin se on.

Tietynlainen tabu pyörätuoleihin kyllä liittyy. Usein ajatellaan, että henkilö, joka on pyörätuolissa syystä tai toisesta on yksinäinen. Nooh, ei se meidänkään alkuseurustelu niinkään yksinäiseltä vaikuttanut, ihan samalla tavalla jouduin näkemään ja tekemään töitä, jotta tulin mieheni elämässä huomatuksi :) 

Tietysti omassa elämässä monet asiat saivat uuden muodon, rakennukset joihin ei pääse esteettömästi, rantahietikot, yleiset kulkuneuvot, osa huvipuistojen laitteista, käsi kädessä kävely, reppuselässä istuminen, lentokoneessa matkustaminen, uiminen, eräretket, telttaretket, puumajan rakentaminen lasten kanssa ja niin edelleen. Mutta. 

Kun jostain joutuu luopumaan, jotain muuta tulee tilalle.

Eniten olemme onnellisia toisistamme ja lapsista. Lapset ovat lahja, elämämme ilo.

Isoin opetus mitä olen saanut on suvaitsevaisuus. 
 Ja ehkä olen oppinut olemaan hieman kärsivällisempi. Ehkä. Vähän. Ainakin itse uskon.
Ei kysytä tätä mieheltäni :)

Koska on mahdoton ennustaa tulevaa on ehdotonta elää hetkessä. Nauttia niistä päivistä kun olemme terveitä, kun teemme pihatöitä, kun veneilemme, kun lapsemme täyttävät vuosia. On helpompi elää tässä päivässä kuin jossitella tapahtunutta.

Tuntui oikealta hetkeltä jakaa tämä teidän lukijoiden kanssa. 

Huomenna juhlimme kaksin mieheni kanssa hääpäiväämme ja jatketaan arkea taas maanantaina :)
Lopuksi vielä häälaulumme sanat.


So close, no matter how far
Couldn't be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters

Never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters


Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters


Eija 






  

4 kommenttia:

  1. Hyvää hääpäivää teille 💕. Ihanasti kirjoitettu ja kyyneliltä en välttynyt. Minusta tuosta tekstististä tulee hyvin esiin se Eija johon minä aikoinaan sain tutustua,sinnikäs,päättäväinen,aito ja rakstava ihminen. Eija,olet mieletön persoona.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Henna! Ja kiitos kaunis sanoistasi, en välttynyt itsekkään kyyneliltä kun luin kauniin kommenttisi 💕

    VastaaPoista
  3. Löysin blogisi sattumalta. Miten kauniisti kirjoitat tarinanne. Onnea hääpäivänänne!

    VastaaPoista